Kirjoittaja: Heikki Marjomaa, pelikasvatuksen pioneeri
Pelit ovat aikamme merkittävin kulttuurinen ilmiö. Ne koskettavat kaikkia ikäryhmiä ja suvereenisti ylittävät taiteenlajien rajat yhdistäen niitä moniulotteisiksi, vuorovaikutteisiksi kokonaisuuksiksi, joissa pääsevät loistamaan sekä tekijöiden taiteelliset visiot, että pelaajien omat valinnat niiden kokemisen aikana. Silti yhteiskunnallisissa kulttuurikeskusteluissa pelit mainitaan usein sivulauseessa ja vaivihkaa, ikään kuin ne eivät vahvasti kuuluisi samaan jatkumoon taiteen, kirjojen, teatterin ja vaikkapa musiikin kanssa.
Todellisuudessa pelaaminen monissa muodoissaan on jo vuosituhansia ollut osa ihmisten elämää, ruokkien mielikuvitusta ja tarjoten kehittävää, haastavaa ja innostavaa toimintaa meille jo kauan ennen kuin osasimme edes kirjoittaa. Pelit välittävät tarinoita, rakentavat maailmoja ja avaavat tilaa yhteiselle kokemukselle ja sen tarjoamalle sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteelle.
Tässä tekstissä tarkastelen pelejä ja pelaamista kulkien kolmen näkökulman kautta: pelit kulttuurisisältönä, pelit tarinankerronnan muotona ja pelilukutaito kansalaistaitona. Niiden kautta pyrin avaamaan paremmin nähtäville, miksi tarvitsemme kansallisen pelikasvatusstrategian – ja miksi pelikasvatuksen tarve ei ole vain lasten ja nuorten, vaan kyse on kaikenikäisten tarpeesta ymmärtää tätä kulttuurista mediaa paremmin.
Ovatko pelit kulttuuria siinä missä kirjat ja elokuvat?
Kun sana “kulttuuri” nousee esiin, mielleyhtymät palaavat helposti sen klassisiin muotoihin: kirjallisuuteen, runousoppiin, teatteriin, elokuvaan, kuvataiteeseen ja vaikkapa muotoiluun tai arkkitehtuuriin. Pelejä ei kovinkaan usein mielletä suoraan osaksi tätä arvokasta jatkumoa, vaikka niiksi luettavat teokset tavoittavat paljon laajempia yleisöjä kuin monet perinteiset taidelajit jäämättä niille kuitenkaan piiruakaan taiteellisissa arvoissa jälkeen.
Pelit ovat teoksina monitasoisia. Niissä yhdistyvät tarinankerronta, tunnelmat, myytit ja maailmankuvat. Ne voivat olla historiallisia kertomuksia, eeppisiä sankaritarinoita, visioita tulevaisuudesta tai intiimejä henkilökohtaisia kokemuksia – ja usein ovatkin näitä kaikkia ja enemmän.
Ne voivat olla myös massiivisia verkkoyhteisöjä, joissa ihmiset rakentavat yhteisiä toimintatapoja, ekonomioita ja monenlaisia säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia sujuvasti yhteistyössä ilman kielimuuria tai sosioekonomisista seikoista tai sijainnista aiheutuvia haasteita. Tai ne voivat olla pieniä indiepelejä, jotka kokeilevat rohkean uraauurtavasti uusia kerronnan muotoja, saavuttaen näin kokonaan uudenlaisia tapoja välittää kokemuksia, tunnelmia ja tunteita, nostattaen kokijan karvat pystyyn kerta toisensa jälkeen, tarjoten pelimuistoja, jotka eivät unohdu koskaan.
Kunnalliset kirjastot ovat Suomessa olleet pelikasvatuksen ja pelitoiminnan edelläkävijöitä.
Minne ennen mentiin lainaamaan kirjoja, mennään nykyään lainaamaan lautapelejä, viihtymään pelikonsolien ääressä tai osallistumaan kerhotoimintaan. Kirjastojen kokoelmissa shakki ja Minecraft voivatkin elää sovussa ja rinta rinnan. Tämä ei kuitenkaan ole vain kunnallisen palvelupaletin laajennusta – vaan se on kulttuurinen kannanotto ja arvovalinta: pelit kuuluvat samaan perheeseen muiden taidemuotojen kanssa.
Muita edelläkävijöitä pelitoiminnan suhteen suomessa ovat olleet ja nuorisotoimi, sekä järjestökenttä monine erilaisine leireineen, turnauksineen, inklusiivisine tapahtumineen ja talkoovoimin järjestettyine festivaaleineen.
Lisäksi kulttuurista pelikasvatusta tukee se seikka, että näiden toimijoiden avulla peleistä tulee paremmin saavutettavia kaikille. Ne eivät siis ole vain niiden saatavilla, joilla on varaa ostaa uusimmat laitteet ja pelit, vaan ne voivat samaan tapaan muiden teosten kanssa olla osa kaikkien kansalaisten arkea.
Mitä tarinoita peleillä sitten kerrotaan?
Pelit eroavat muista kerronnallisista ja kokemuksellisista taidemuodoista yhdessä ratkaisevassa suhteessa: pelaaja (teoksen kokija) ei ainoastaan seuraa tarinaa, vaan osallistuu itse aktiivisesti sen rakentamiseen. Jokainen valinta, onnistuminen ja epäonnistuminen muovaavat tarinaa, jota ei olisi lainkaan olemassa ilman pelaajan omaa osallistumista.
Siinä missä kirja johdattaa lukijan ennalta kirjoitetun reitin läpi, tai elokuva kuljettaa katsojan ennalta määrätyn polun päästä päähän. Peleissä tarina elää vasta, kun pelaaja astuu mukaan. Ja mikä parasta, näiden tarinoiden uudelleen kokemiseen on olemassa luontaisia kannustimia teosten itsensä sisällä. Tarina tai kokemus voi olla pelikerralla hieman erilainen – joskus jopa täysin toisenlainen kuin viimeksi samaa teosta koettaessa.
Pelit voivat tarjota monimutkaisia moraalisia valintoja, jotka saavat pelaajan pohtimaan arvojaan, oikeaa ja väärää uudella tavalla. Ne kertovat tarinoita marginaalisista identiteeteistä tai haastavat pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Pelien avulla voi helposti kokeilla miltä tuntuu olla toisen olennon minuudessa tai tarkastella omasta poikkeavaa näkökulmaa asioihin abstraktimmalla tasolla. Näin ne voivat koskettaa pelaajaa henkilökohtaisesti, sillä pelaaja ei ole vain katsoja vaan aktiivinen, osallinen, toimija, vastuunkantaja ja valintojen tekijä.
Näin peliteokset avaavat myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia eläytyä ja ymmärtää ja kasvaa. Kun pelaaja asettuu toisen hahmon asemaan, hän ei vain lue tarinaa – hän elää sen. Tämä tekee peliteoksista voimakkaan kasvatuksellisen ja kokemuksellisen välineen, jota emme voi ohittaa.
Miksi pelilukutaito on kansalaistaito?
Esimerkiksi kirjastolaissa ja kansallisessa lukutaitostrategiassa puhutaan monipuolisesta lukutaidosta: kyvystä tulkita, arvioida ja tuottaa erilaisia tekstejä, kuvia, medioita ja kulttuurisia ilmaisumuotoja. Pelit kuuluvat vahvasti tähän kokonaisuuteen, vaikka sitä ei aina avoimesti tunnusteta.
Pelilukutaito tarkoittaa kykyä analysoida ja ymmärtää, miten pelit toimivat ja mitä ne kertovat. Se alkaa pelaamisen taitoina, mutta kehittyy nopeasti kyvyksi tulkita pelien sisältöjä, symboleja ja merkityksiä. Se tarjoaa kykenevyyksiä taitoa keskustella peleistä kriittisesti ja nähdä ne osana laajempaa kulttuuria. Ja sen kautta teosten kokija myös löytää oman, henkilökohtaisen kulttuurisen makunsa näiden sisältöjen kontekstissa ja sitä kautta mahdollisesti myös oman taiteellinen visionsa ja toimijuutensa näiden teosten tekijänä. Pelilukutaito on enemmän kuin harrastuneisuutta. Se on tärkeä kansalaistaito, joka antaa välineitä ymmärtää mediaa, joka heijastelee vahvasti aikamme yhteiskuntaa ja kulttuuria. Kun oppii lukemaan pelejä, oppii myös lukemaan maailmaa. Pelilukutaitoinen oppii tunnistamaan peliteosten käsittelemiä arvoja, tulkitsemaan niiden viestejä ja rakentamaan omaa suhdettaan yhteiskuntaan suhteessa kokemaansa kerrontaan. Pelilukutaitoinen kansalainen on myös kykenevä osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun pelien sisällöistä ja merkkiteoksista sekä niiden tarjoamista näkökulmista ja merkityksistä monella eri tasolla.
Ja aivan kuten mediakasvatus, myös pelikasvatus on tarpeellista kaikenikäisille. Lapset ja nuoret tarvitsevat tukea pelien ymmärtämisessä, mutta niin tarvitsevat myös aikuiset ja ikäihmiset. Yhä useampi pelaa päivittäin jotain valitsemallaan alustalla tai kohtaa monia peleihin liittyviä elementtejä työssään ja arjessaan. Pelilukutaito ei siis ole vain nuorison taito – se on koko yhteiskunnan yhteinen kansalaistaito.
Miksi pelitoiminnan kenttä on niin kirjava?
Nykytilanteessa pelitoiminta ja pelikasvatus on kunnallisilla ja järjestötoimijoilla pitkälti yksittäisten aktiivisten toteuttajien varassa. Se, mitä, missä ja miksi tehdään, riippuu paljolti työntekijän harrastuneisuudesta työajan ulkopuolella ja omasta kiinnostuksestaan pelejä kohtaan. Tällä hetkellä yhdessä kirjastossa pelitoiminta voi olla kiinteä osa arkea, toisessa ei pelikasvateta juuri lainkaan. Tai yhdessä nuorisotalossa järjestetään monipuolista pelikerhotoimintaa ja toisessa ei osallistuta edes kansalliseen peliviikkoon.
Tämä luo harmillisen eriarvoisen tilanteen, jossa tarjolla oleva pelikasvatus riippuu tuurista asuinpaikkaa valittaessa. Se, millaista pelikasvatusta ja -toimintaa on tarjolla ei saisi riippua enemmän sattumasta kuin suunnitelmallisuudesta. Tämä epätasaisuus ei kuitenkaan ole kenenkään yksittäisen toimijan syy, vaan seurausta siitä, ettei yhteisiä ohjenuoria ole olemassa. Pelikasvatusstrategia voisi tarjota tällaisen yhteisen ohje- ja laatustandardin, jota voitaisiin pyrkiä noudattamaan kaikkialla.
Miksi tarvitsemme Suomeen kansallisen pelikasvatusstrategian?
Meillä on runsaasti osaamista ja roppakaupalla hyviä käytäntöjä pelitoiminnan järjestämiseen ja pelikasvatuksen toteuttamiseen. Mutta ilman yhteistä, kokoavaa linjaa tämä työ on tästäkin eteenpäin tuomittu jäämään pirstaleiseksi.
Kansallinen pelikasvatusstrategia loisi toimijoille yhteisen suunnan ja omalta osaltaan toisi pelikasvatukseen tavoitettavuutta ja tasa-arvoa. Se tukisi ammattilaisia antaen heille välineitä, joiden avulla pelitoiminta ja sen perustason toteutus ei lankeaisi yksittäisten harrastajien varaan, vaan juurtuisi ydintoiminnaksi organisaatioissa.
Pelikasvatusstrategian syntyminen myös vahvistaisi sen, minkä pelikasvattajat ovat tienneet jo pitkään: pelit eivät ole vain viihdettä, vaan teoksia, tarinoita, kokemuksia ja välineitä osallisuuteen monella tasolla, tarjoten apua myös henkiseen kasvuun ja tukea mielenterveyteen.
Pelikasvatusstrategia olisi myös vahva viesti toimijoiden resursseja jakaville tahoille. Sen avulla pelitoiminta voisi nousta lapsipuolen asemasta toiminnan keskiöön myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ole sattuman kautta jo pelikasvatusosaajia omasta takaa. Se olisi myös lupaus lukuisille pelitaiteen tekijöille siitä, että heidän taiteensa otetaan vakavasti ja siihen suhtaudutaan vaadittavalla arvokkuudella.
Se kertoisi, että pidämme pelien teoksia merkittävänä osana yhteiskunnassamme syntyvää kulttuuria ja modernia yleissivistystä.
Lopuksi
Pelikasvatus ei kuulu vain peliharrastajille, vaan meille kaikille. Kun opimme pelilukutaitoisemmiksi, opimme lukemaan myös yhteiskuntaamme ja itseämme. Kansallinen pelikasvatusstrategia olisi seuraava askel siinä työssä, jossa pelit tunnustetaan osaksi kulttuurista yleissivistystä – yhtä tärkeäksi kuin kirjat, elokuvat ja musiikki.
On siis aika kirjoittaa pelikasvatukselle seuraava luku – yhdessä.
Tämä kirjoitus on osa Pelikasvattajien verkoston viestintäkampanjaa kansallisen pelikulttuuristrategian edistämiseksi Suomessa. Kampanjan tavoitteena on lisätä ymmärrystä pelikulttuurin arvosta sekä saada aikaan poliittinen tahtotila kansallisen pelikulttuuristrategian toteuttamiseksi.
Keskustelu on suljettu.